Oivallus, näppituntuma, valaistuminen tai intuitio – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Yhteistä intuitiivista ajattelua käsittelevälle tutkimukselle on kuitenkin se, että se on aina ollut ihmistieteiden marginaalissa.
Ihminen on surkea
Skeptisyys ihmisen luonnollisia päätöksentekoprosesseja kohtaan alkoi joskus 1970-luvulla. Tuolloin psykologit ja sosiaalipsykologit alkoivat suorastaan kilpailla siitä, kuka löytää eniten virheitä ihmisen tavasta havaita maailmaa ja arvioida todennäköisyyksiä. Jokaisessa artikkelissa muistettiin korostaa inhimillisen päätöksenteon surkeutta.
Kovimmat kyynikot tekivät kymmenien kohtien mittaisia luetteloita, joissa listattiin inhimillisen päättelyn virheitä. Pitkät virheluettelot elävät joissakin oppikirjoissa vielä tänäkin päivänä. Perinteisessä insinööriajattelussa ajatellaan usein edelleen, että ”missä ihminen, siellä virhe”.
Iso osa 1970-luvun tutkimuksista perustui kuitenkin itsessään erilaisiin virhepäätelmiin. Monet oli tehty laboratorio-olosuhteissa, jotka eivät vastanneet normaalielämää. Erehtymisen kriteeri oli niin ikään liian tiukka. Yksikin väärä vastaus kelpasi osoittamaan, kuinka onnetonta inhimillinen päättely on.
Errare humanum est
Nykyisin jokainen ymmärtää, että tosimaailmassa päätöksenteko kulkee rottakokeita sumeammin ja monimutkaisemmin.
Normaalielämässä ympärillämme on virhelähteiden lisäksi monia vihjeitä, jotka auttavat meitä päätöksenteossa. Teemme päätelmiä nopeissa, muuttuvissa olosuhteissa, joissa tietoa on usein tarjolla enemmän kuin tarvitaan.
Erehtyminenkään ei ole vaarallista. Itse asiassa, kuten usein sanotaan, se on inhimillistä. Monesti riittää, että on useammin oikeassa kuin väärässä – erehtymätön ei tarvitse olla.
Jos osuu oikeaan yhdeksän kertaa kymmenestä, se on usein riittävä tarkkuus. Esimerkiksi rekrytoinnissa tällainen osumaprosentti on jo kohtuullisen hyvä. Pörssissä riittää jopa muutaman prosentin arvausta suurempi todennäköisyys, jotta pidemmällä tähtäimellä voi voittaa markkinat.
Ja mikä mielenkiintoisinta: usein tällainen päätöksenteko ei perustu rationaaliseen laskentaan vaan intuitiiviseen oivallukseen. Sellaiseen oivallukseen, joka tuntuu oikealta, vaikka sitä ei sillä hetkellä voisi perustella.
Kognitiivinen oikopolku
Psykologisesti ajatellen intuitio on parhaimmillaan oivallus, johon liittyy suuri määrä selkäytimeen varastoitunutta tietoa, jota työmuisti ei pysty yhdellä kertaa analysoimaan. Siksi käy usein niin, että intuitio ehtii ensin ja perustelu seuraa perässä.
Ihminen hahmottaa luonnostaan asioita kokonaisuuksina. Siinä mielessä intuitio ei ole vastakkainen rationaaliselle päätöksenteolle. Pikemminkin voisi sanoa, että se on luova oikopolku tulokseen, johon rationaalinen päättely pääsee hitaammin ja vaivalloisemmin.
Tällaisessa oivalluksessa ei ole mitään mystistä, vaan se niputtaa suuren määrän kokemusperäistä tietoa ja loogista päättelyä yhteen hetkeen. Tietysti olettaen, että riittävä määrä tietoa on valmiina taustalla – pelkkä aavistus ei auta, jos siihen ei liity oikeaa tietoa.
Intuition tulo ihmistieteisiin
Viime vuosina intuitio on jälleen palannut legitiimiksi tutkimuskohteeksi. Aiheen ympärille on kasvanut valtava määrä erilaista huuhaata, mutta myös tieteellinen ydin on olemassa. Se vain pitää löytää kaiken hömpän keskeltä.
Parhaimmillaan intuitiotutkimus voisi vastata psykologian ikiaikaisiin kysymyksiin: Voiko parempaa päätöksentekoa opettaa? Voiko luovaa ajattelua opetella? Mitä ovat kognitiiviset prosessit intuition taustalla?
Suomessakin on jo saatu käyntiin omia tutkimuksia aiheesta. Aalto-yliopistolta muutama vuosi sitten valmistuneessa väitöksessä tutkittiin intuitiota ja sen kehittämistä. Tutkimus oli hyvin kiinnostava, sillä intuition kehittämistä ei oltu aiemmin juurikaan tutkittu.
