Tiedättekö sen ihmistyypin, joka oli näkyvästi mukana ilmastomarssilla? Sen, joka ajoi autolla paikalle. Kyseisellä marssijalla on tänä vuonna jo 20 lentomatkaa tehtynä. Lentojaan hän ei mainosta julkisesti mutta ilmastomarssia kylläkin.
Loppujen lopuksi paljastuu, että tärkein syy osallistua oli päästä jakamaan kokemus sosiaalisessa mediassa. Facebookissa tykkäysten tuottama dopamiiniryöppy palkitsee hyvän ihmisen, kuten heroiiniannos addiktin. Tämä mekanismi selittää, miksi molempiin jää niin nopeasti koukkuun.
Ilmastonmuutos, maahanmuutto, kasvissyönti ja moni muu asia antaa hyvän areenan viestittää, että ”minä olen hyvä ihminen”. Julkisessa puheessa onnettomatkin argumentit saa anteeksi, kun edustaa hyviksiä.
Joskus kuitenkin puheet ja teot ovat niin suuressa ristiriidassa, että se herättää ihmistieteilijän mielenkiinnon. High talk, low blows, kuten amerikkalaiset sanovat, on psykologisesti mielenkiintoinen ilmiö.
Sosiaalista suotavuutta
Hyvän ihmisen syndrooma on jonkinlaista nykyajan imagonhallintaa. Kuvaava termi tällä ilmiölle on englanninkielinen virtue signaling. Tärkeämpää kuin se, miten asia oikeasti on, on se, miltä se näyttää.
Moraalisia irtopisteitä on jaossa paljon. Minkälainen ihminen ne poimii? Mikä tällaista käyttäytymistä motivoi?
Sosiaalinen suotavuus on hyvä ehdokas selittäjäksi. Persoonallisuuspsykologiassa on pitkään tunnettu tarve maalata itsestä hyveellinen, moraalinen ja rikkeetön kuva. Tämä selittänee paljon hyvän ihmisen syndroomaa.
Harha näkyy hyvin esimerkiksi henkilöarvioinnissa. Osa ihmisistä sijoittaa itsensä aina muiden yläpuolelle, mitä moraalisuuteen ja hyveellisyyteen tulee. Osa harhasta on naiivia lapsenuskoa, osa taas viileää laskelmointia.
Ongelma on siinä, että tämä hyveellisyys näkyy kyllä puheen mutta ei tekojen tasolla. Tässä suhteessa sosiaalinen suotavuus muistuttaa paljon hyvän ihmisen syndroomaa. Se, miltä asia ulospäin näyttää, on pääasia.
Muut hyvän ihmisen rakennuspalikoista löytynevät itsetuntemuksen puuttumisesta ja sosiaalisen median vipuvarresta. Kun peukutuksia Facebookissa sataa aina vain lisää, niin ulkokultaisesta harhasta myös palkitaan.
Myös yritysmaailmassa
Mielenkiintoinen vastine löytyy esimiestyöstä. Moni kaunopuheinen mutta epäempaattinen ja omaa etuaan maksimoiva esimies kertoo kysyttäessä, että ”ilman muuta olen valmis vastaanottamaan kritiikkiä, ja lähestyn asioita aina ihminen edellä”.
Tyhjä etiikkalöpinä on usein yhdistelmä erilaisia johtamisoppaita ja konsulttijargonia. Sille ei kuitenkaan löydy käyttäytymisen tasolla vastinetta.
Ja samalla tavalla kuin sosiaalisessa mediassa peukutetaan, jees-miehet ja -naiset komppaavat narsismiin taipuvaisen esimiehen jokaista ratkaisua, vaikka se olisi kuinka huono. Neuraalinen mekanismi on täsmälleen sama, areena vain on toinen.
Hämmästyttävintä tällaisissa harhoissa on sama kuin tekopyhyydessä muutenkin: ihminen hämmästyy, usein myös loukkaantuu, jos hänelle huomautetaan ristiriidasta.
Närkästyminen on usein vilpitöntä. Ihminen aidosti luulee olevansa juuri sellainen kuin hän sanoo. Ongelma on siinä, että alaiset ja kollegat ovat täysin eri mieltä. Eli ongelma palautuu jälleen itsetuntemuksen ja minäkuvan puutteeseen.
Kuka heittää ensimmäisen kiven?
Jos ihmisen itsetuntemus on kunnossa, hän miettii edes vähän tekojensa seurauksia ja ottaa muita huomioon silloinkin, kun kukaan ei ole katsomassa, ja silloin ollaan jo aika pitkällä. Helppo sanoa mutta vaikea tehdä.
Onko tällaisia pyhimyksiä edes olemassa? Varmaan on, mutta heillä on hyvä suojaväri. Siksi he eivät hyppää esiin ego edellä.
Jos pitäisi arvata, niin väittäisin, että he ovat aivan tavallisia, arkisia ihmisiä ja ymmärtävät itsekin sen. Eivätkä pidä moraalistaan meteliä millään julkisella areenalla.
PS. Myönnetään: itsekin pyöräilen töihin. Olisi tietysti mukavaa viestiä se julkisesti niin, että ”teen tämän vain ilmaston takia”. No, en tee, vaan lähinnä itseni ja terveyteni takia. Sen sanominen ääneen ei jostain syystä herättele peukkuja ympärillä.
