Voiko osata kaiken? Löytääkö aina viisasta sanottavaa? Saako joka kerran tehtyä, mitä on pyydetty? E-ei kyllä… Ja voiko sen myöntää? Mitä jos ei yksin pysty eikä kumminkaan saa tehtyä. Kun pää on vaan jäässä.
Onko siihen apuja? On toki, koko yhteisöllinen.
Olin istunut kadoksissa olleen blogitekstin ääressä maanantaina. Seuraavan kerran yritin hakea sitä läppärin uumenista tiistaina – keskiviikkona päättyi nimittäin määräaika. Seuraavana päivänä palattuani kotiin illalla avasin koneen ja melkein kirjoitin markkinointi-Sannalle, että vähän myöhästyy teksti. Torstaina ajellessani Helsingin aamujunalle aikaisin tiesin, ettei ollut enää yhtään tekosyytä lykätä blogin kirjoittamista. Paitsi että ensin oli tietysti syötävä aamupala.
Toijalan jälkeen oli pakko lähteä hakemaan täpötäydessä/puolityhjässä junassa istumapaikkaa. Onneksi kollega-Rauna istui seuraavassa vaunussa, ja vieressä oli tyhjä paikka. Valitin siinä läppäri sylissä blogistin kurjuutta ja tyhjänä loistavaa näyttöä. Kysäisin vaimeasti Raunalta, mikä neuvoksi, kun pää on jäässä eikä tekstiä tule. Hän tokaisi vain lakonisesti, että kirjoita vaikka tyhjästä päästä (no, toki me puhuimme vähän muustakin).
Kollega etäyttäjänä
Se Raunan puolihuolimaton heitto sai minut ottamaan etäisyyttä tyhjään päähäni. Spontaanin tokaisunsa avulla pystyin katsomaan asiaa uudesta näkökulmasta ja ryhdyin ajattelemaan yleisemmin, miten ulkopuolelta tulevat kommentit voivat olla erinomaisia sytykkeitä erilaisten pulmien jäsentämiselle.
Ajatusten vaihtaminen edellyttää, että ne puetaan sanoiksi, jolloin epämääräisempikin miete täytyy muotoilla ymmärrettävämmäksi. Keskustelussa ajatus täsmentyy ja saa uusia variaatioita sekä tietosisältöä. Neuvot, kyseenalaistamiset ja kokemusten vaihtaminen voivat auttaa löytämään viisaita ratkaisuja.
Miten kanava aukeaa…
Kollega-Raunan kanssa meillä on nykyisin matriisiohjaussuhde (ennen muinoin olin myös hänen työsuhde-esimiehensä). Jäin pohtimaan, olisiko minun pitänyt olla valittamatta kirjoitustuskistani. Eihän kai esimiehen parane ilmaista riittämättömyyttään… Voi mennä auktoriteetti!
Ei pidä paikkaansa.
On vahvaa näyttöä siitä, että mitä avoimemmin ja rehellisemmin esimiehet ovat yhteistyössä alaistensa kanssa, sitä luontevammin yhteistyö sujuu. Kollega-Mikael on tutkinut esimiehen itsetuntemuksen realistisuuden ja alaisten kokeman esimieskäytöksen välisiä yhteyksiä ja todennut, että mitä yhdenmukaisempi käsitys esimiehen toiminnasta kummallakin osapuolella on, sitä parempi on myös työtyytyväisyys. Parhaimmillaan alaiset sietävät esimiehensä puutteita, kun näkevät, että esimies myöntää ne, eikä yritä peitellä. Silloin työyhteisö voi paikata esimiehensä vajavaisuutta tukemalla ja auttamalla.
Autenttinen johtaminen korostaa ajatusten vaihtoa
Mikaelin tutkimustulos saa tukea autenttisen eli aidon johtamisen käsitteestä, jolla viitataan mm. esimiehen kykyyn käsitellä tietoisesti omia kokemuksia, uskomuksia, tunteita ja ajatuksia. Se on itsen tiedostamista ja itsetuntemusta. Autenttisesti toimivalla esimiehellä on myös käsitys siitä, miten hänen omat näkemyksensä ja tulkintansa vaikuttavat esim. johtamiskäyttäytymiseen ja siten heijastuvat alaisten toimintaan.
Aitouteen liittyy olennaisesti myös näiden merkitysten paljastaminen muille, mikä taas puolestaan edistää luottamuksen rakentumista esimiehen ja alaisten välillä. Sen varassa kaikki yhteisön jäsenet, niin esimiehet kuin alaisetkin, voivat ilmaista omat ajatuksensa turvallisesti. Tieto ja tulkinnat tulevat läpinäkyviksi, mikä rikastaa kaikkien ajattelua. Koko yhteisön.
Niin. Alussa kerroin tyhjän näytön ajatuksia kangistaneesta vaikutuksesta ja miten sain sanat liikkeelle. Keinoina olivat oman riittämättömyyden myöntäminen, avun pyytäminen ja kollegan kanssa käyty keskustelu.
Niin vain kävi, että blogin skitsi oli valmis junan saapuessa Helsinkiin. Eikä kai tästä nyt ihan joutavaa tullut.
