Ihminen valehtelee itselleen jatkuvasti – jopa siitä, että valehteleeko hän itselleen vai ei. Jo Antiikissa oivallettiin tämä, kun kysyttiin, oletko mieluummin onnellinen sika vai onneton Sokrates.
Myöhemmin satu keisarin uusista vaatteista kiteytti saman asian. On helpompaa olla enemmistön kanssa väärässä kuin yksinään oikeassa. Nietzsche viittasi samaan asiaan, kun kysyi: ”Kuinka paljon totuutta yksi henki kestää?”.
Vastaus on, että ei paljoa. Suurin osa ihmisistä valehtelee itselleen suurimman osan ajasta. Osa valehtelusta on pientä kaunistelua, osa suoranaista itsepetosta. Osa palvelee ryhmää, osa taas yksilöä.
Teema tuli jälleen mieleeni, kun uutisissa kerrottiin Karl Benzin ensimmäisen auton täyttäneen 125 vuotta. Kansa nauroi ja ivasi keksintöä yhtenä laumana. Ja varsinkin asiantuntijat kunnostautuivat: heidän mukaansa moottorivaunulla ei olisi minkäänlaista tulevaisuutta.
Samaa tapahtuu edelleen jatkuvasti, joskin poliittisesti korrektisti piilossa.
Evoluution tuote?
Esimerkkejä siitä, kuinka ihminen vääntää totuutta mieleisekseen, on loputon määrä. Tästä syystä moni evoluutiopsykologi onkin sitä mieltä, että taustalla on evolutiivinen taipumus. Selvimmin se näkyy monissa havaintovinoumissa.
Esimerkiksi lentävä esine koetaan systemaattisesti nopeammaksi sen lähestyessä kuin loitontuessa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että hyökkääjän nopeuden yliarviointi on edistänyt henkiinjäämistä paremmin kuin aliarviointi.
Toinen esimerkki löytyy ihmiskasvoista. Neutraalit kasvot tulkitaan helpommin vihamielisiksi, jos niiden näkemistä edeltää koehenkilön ärsyttäminen. Jos taas ympäristön tunnelma on optimistinen ja miellyttävä, vastaavaa harhaa ei synny. Tämäkin on evoluution kannalta täysin järkeenkäyvä reaktio.
Tästä on vain lyhyt askel siihen, että tietyt harhat – hiukan korkeammalla kognitiivisella tasolla – ovat palvelleet lauman sosiaalisia päämääriä. Mukava valhe edistää lauman toimintaa paremmin kuin tinkimätön totuus, joka helposti sivuutetaan, tuomitaan, tai sitä paheksutaan.
Työelämässä yleistä
Usein kuvitellaan, että nykyajan työelämässä on jatkuvan palautteen avulla päästy harhoista irti. Ei ole – esimerkkejä löytyy pilvin pimein. Itsepetos on vain paremmin piilossa kuin aikaisemmin.
Tarkoitushakuisen tulkinnan voima näkyy havainnollisesti johtamisen kehittämisen alueella, jossa lähtötilanne usein kartoitetaan jonkinlaisen mittauksen avulla. Hyvin tehty mittaus kertoo armottomasti, onko jokin asia esimerkiksi esimiestyössä pielessä. Reagointi mittaustulokseen kertoo puolestaan paljon esimiehistä.
Suora sensuuri ei nykyisin yleensä onnistu, koska harva johtaja kehtaa kieltäytyä mittauksesta. Jos mittaus kuitenkin näön vuoksi tehdään, sen tulokset voidaan saivarrella olemattomiin. Jos luvut ovat epämiellyttäviä, aletaan usein ylikorostaa mittaustekniikkaa, jolla saadaan huomio pois itse ongelmasta.
Eräs esimiesryhmä, joka oli saanut ilmapiirimittauksessa huonot tulokset, alkoi kritisoida käytettyä asteikkoa. Heidän tulkintansa mukaan ihmiset olivat ymmärtäneet asteikon väärin päin ja tulokset olivatkin oikeasti erinomaisia! Kukaan ei silti osannut selittää sitä, miksi väärinymmärrys oli sattunut ainoastaan esimiestyöhön liittyvän asteikon kohdalla.
Sanomattakin on selvää, että tällaisessa organisaatiossa minkäänlainen johtamisen tai ilmapiirin parantaminen ei ole mahdollista. Tietty määrä ikävää totuutta on pakko hyväksyä, jos jotain aiotaan oikeasti muuttaa.
Läsnä kaikkialla
Julkinen keskustelu on helppo paikka bongata kaikenlaista itsepetosta. Silloin kun tilastot tukevat omaa kantaa, ne ovat jumalan sanaa. Sen sijaan vastakkaiset tilastot ovat ”hyvin monitulkintaisia, väärin koottuja ja alttiita kaikenlaisille virhelähteille”.
Loppujen lopuksi tulkinta saadaan aina väännettyä palvelemaan omaa päämäärää. Ja tätä esiintyy ihan yhtä paljon tiedemaailmassa kuin politiikassakin.
Tinkimättömän totuudenetsijän osa yhteisössä ei ole helppo, kuten edellä kuvattu Benzin esimerkki osoittaa. Tilanne tuskin tulee muuttumaan, koska suuri osa ihmisistä ei edes halua muuttua ja taipumus itsepetokseen on meissä syvällä.
Toivoa on vielä
Jari Sarasvuo kuvasi tilannetta osuvasti: yhteiskunta on nykyisin miinoitettu ammattiloukkaantujilla, joten toden sanominen ääneen ei ole helppoa. Tarve mukavuuteen on edelleen suurempi kuin tarve totuuteen.
Eräs johtamiskirjallisuuden klassikko kuvaa ihanteellista johtajaa raadolliseksi realistiksi, joka silti jaksaa olla optimisti. Realismi saa myöntämään tosiasiat, optimismi puolestaan pitää toimintaa yllä. Löytyykö näitä piirteitä yhdestä ja samasta ihmisestä? Ehkä joskus, mutta ei yhtään liian usein.
Toivoa silti on. Moni ajatusvinoumista on hyvin tiedossa, joten ehkä ihmiset alkavat olla rokotettuja hölmöimpiä virhepäätelmiä vastaan. Julkisuus paljastaa ennemmin tai myöhemmin vedätyksen. Ja onneksi aina joku taho möläyttää totuuden ääneen, vaikka se ei olisi suotavaa.
Tai ehkä sittenkin kärsin itse optimistisesta harhasta.
