Tampereella on aloittanut uusi konsultti, psykologi Hilla Marin. Tunnen Hillan entuudestaan, sillä olemme vanhoja työkavereita – Hilla oli aikoinaan Psyconilla assistenttina opintojensa ohella. Itse asiassa meidän tuttavuus alkoi eräänä juhannuksen jälkeisenä maanantaiaamuna, kun molemmat osallistuimme soveltuvuusarviointiin. Hilla kertoi lounastauolla hakevansa Psyconille assistentiksi. Minä en sanonut mitään – jostain syystä en halunnut siinä hetkessä kertoa, että itse olen hakemassa konsultiksi samaan taloon, samaan toimistoon. Elokuussa aloitimme työkavereina ja nyt reilun seitsemän vuoden jälkeen kollegoina.
Perehdyttäminen haastaa tutkailemaan myös omaa työarkea
Nyt minulla on mahdollisuus, oikeus ja kunnia perehdyttää omalta osaltani Hillaa konsultin työhön Psyconilla. Ja samalla jäsentää omia toimintatapojani, tarkastella omaa ajanhallintaani, ihmetellä työn ja osaamisen eri osa-alueita, hengästyä omasta kalenteristani, johon yritän raivata aikaa perehdytykselle, sietää sitä, että joku lukee tuotoksiani oppiakseen jotain, olla jännittämättä sitä, että joku seuraa haastattelujani. Tiedän, että hyvin pian tulee se hetki, jolloin Hilla kyseenalaistaa minulta oppimaansa ja haastaa minua lähestymään asiaa toisin. Siihenkin pitää olla valmis. Entäs jos tämän prosessin seurauksena paljastuukin, etten oikeastaan olekaan erityisen hyvä työssäni – olethan kuullut huijarisyndroomasta. Luonnollisesti minulle on muodostunut tiettyjä toimintatapoja, kenties myös uskomuksia ja oletuksia, jotka joku saattaa kyseenalaistaa, kun pääsee läheltä asiaa tarkastelemaan.
Perehdyttäjänä luon kuvaa koko organisaatiosta
Samalla kun opetan, neuvon ja ohjaan kokeneena ammattilaisena, minun pitäisi kyetä yhä enenevässä määrin valmentamaan ja aktivoimaan, lisäämään ammatillista itseluottamusta ja auttaa omille siiville. Hyväksymään se tosiasia, että joku muukin pärjää tässä hommassa – saattaa jopa pärjätä paljon paremmin kuin minä. Minulla pitää olla riittävä ammatillinen itsevarmuus, kenties myös persoonan kypsyys ja tasapainoisuus ymmärtääkseni, että osaava ja fiksu ammattilainen työkaverina ei ole minulta pois, vaan päinvastoin. Tämä on myös hyvä paikka tarkastella oman elämän roolien korostuneita piirteitä. Työn ulkopuolella minä olen vahvasti äiti. Heijastuuko se jotenkin perehdytysprosessiin? Otanko liikaa siipieni suojaan? Missä vaiheessa pitää antaa itsenäistyä ja olla omanlaisensa? Tämä teema ehkä pyörii muutenkin ajatuksissani, sillä lapseni ovat enemmän tai vähemmän teini-ikäisiä ja tarvitsevat tilaa eri tavalla kuin muutama vuosi sitten.
Minkälaisen kuvan haluan antaa tästä työstä? Kuinka paljon haluan vaikuttaa siihen, kuinka toimintakenttä piirtyy uuden tekijän ajatuksissa? Osaanko valmentaa ammatti-identiteetin rakentamisessa uudessa toimintaympäristössä vai kaadanko vain niskaan sen, miten itse työtäni teen? Mitä tulen kertoneeksi työhyvinvoinnista ja työssä jaksamisen teemoista oman työskentelytyylini kautta – onko se ristiriidassa sen kanssa, mitä annan ymmärtää näistä teemoista? Entä sisäänajo kulttuuriin: miten keskustelen kollegojen kanssa, miten toimin alaisena ja johdettavana, mitä tuon mukanani työpaikalle tullessani, mitä kerron yhteistyön mahdollisuuksista organisaatiossa?
Kollegalle annettu aika antaa myös itselle
Psykologeille on kuulemma tyypillistä tehdä asioista hiukan vaikeita – tai näin olen antanut itselleni kertoa, mutta tämän kirjoituksen tarkoituksena ei suinkaan ole tehdä perehdytyksestä mahdotonta, vaan haastaa miettimään asiaa hiukan perehdytyskansiota syvällisemmällä tasolla. Omasta puolestani lupaan tehdä parhaani tässä kunniatehtävässä ja olla avoin haastamiselle ja kyseenalaistamiselle. Lupaan raivata aikaa sinulle, joka minua nyt tarvitset – ihan kohta on aika, jolloin minun pitää myös osata päästää irti ja häipyä taustalle, myötäelävän kollegan rooliin. Ja lupaan oppia jotain itsestäni tällä reissulla. Kiitos, että saan saatella sinua konsulttipolulle, Hilla, ja ottaa työkaverikseni ja kollegaksi.
Ja onnea matkaan kaikille teille, jotka olette saaneet kunniatehtäväksenne perehdyttää uutta kollegaa. Toivotan teille uteliasta mieltä, riittävää itsevarmuutta tehdä prosessista vastavuoroinen ja antaa myös itselle mahdollisuus kasvaa, myötätuntotaitoja muistaa, millaista on aloittaa uudessa tehtävässä ja motivaatiota käyttää tätä tietoa hyväksenne. Ja niille, joita ainainen aikapula vaivaa (lukeudun myös itse tähän ryhmään): mikä voisi juuri nyt olla tärkeämpää kuin antaa aikaa uudelle työkaverille?
Vieraskynä: Riikka Moisio, PsM, laillistettu psykologi